Menneisyys

Yhtenä päivänä löysin itseni selaamasta sun Facebookpäivityksiä. Muistelin aikoja mitä meillä oli, kaikkia hajuja, makuja, kaikkia tavaroita, paikkoja. Vaikka niistä on vuosia, tunteet jo kauan aikaa sitten tukahdettu, kuollu ja pakattu, muistelen niitä ja mietin kuinka pahasti pilasin sen ainoon asian mikä oli hyvin mun elämässä. Muistelen niitä silti hyvällä, koska tiedän etten tuhlannut niitä aikoja paskaan suhteeseen niinkun monesta muusta suhteesta ajattelen, tiedän käyttäneeni sen tietyn ajan elämästäni hyvin, tunsin olevani rakastettu ja mitä ite tein? Satutin, käyttäydyin itsekkäästi, valehtelin ja petin sun luottamuksen. Sinä samana päivänä mietin kuinka pahalta musta tuntuu vieläkin, miten oon voinut kohdella ihmistä joka rakastaa mua niin pahasti? Sitten mieleeni juolahti että elämässäsi on jo joku ketä on paikannu sun haavat ja täyttäny sun sydämen, se saa hymyn huulilleni, koska tiedän että kaikki on hyvin. Päätän ajatteluni siihen, koska huomaan etten muuttaisi silti mitään elämässäni. Kiitän ja kumarran kaikista yhteisistä hetkistä.

Is there any right way?

Ajattele tilanne, olet erittäin hyvä ystävä jonkun vastakkaista sukupuolta olevan kanssa. Saat kuulla että hän on ihastunut sinuun, mutta sinulla ei ole mitään romanttisia tunteita häntä kohtaan. Mitä teet? Miten tuotat hänelle pettymyksen hienovaraisesti? Miten pysytte vielä sen jälkeen edes ystävinä? Yksi maailman inhottavimmista asioista. Varsinkin jos on itse ollut se ihastuva osapuoli. Mutta tässä tilanteessa ajatellaan sitä toista osapuolta, mikä sitten on se oikea tapa? Olet varmasti (jos et itse ole ollut samassa tilanteessa) kuullut mitä ihmeellisimpiä tapoja kertoa ettei toisella ole samanlaisia tunteita. Ykköspaikan tyhmimmistä tavoista vie kyllä voiton: Ole ilkeä, jotta hän lopettaa sinusta tykkäämisen! Toinen sija menee aika varmasti: Anna hänelle turhia toiveita niin hän ei loukkaannu! Kolmas varmaan menee: Lopeta yhteyden pito lopullisesti! Mistä te keksitte nää syyt? Mulla tulis varmaan ekana mieleen keksiä joku hyvä tapa kertoa asia hienovaraisesti mahdollisimman nopeasti. Mutta en kyllä välttämättä osais olla enää samanlailla sen kanssa niinkuin ennen, aina miettisin olenko laittanut itseni liian nätiksi? Olenko liian lähellä? Halaanko? Heitänkö meidän omaa pervoo läppää? HAHAH joo siis pervoo läppää, no sanotaan vaikka insideläppää. Kumminkin... Onko siihen sitten sitä oikeeta tapaa ikinä?

-Sara-

Lauantai

Eilen oli kyl ihan sika kiva päivä! eka oltiin vaa päivä laiskottelemas ja illal juotiin kaljaa, sitte piti lähtee Tiinan kans hakee sen miehelle viinaa Keinutieltä, mentiin bussilla sinne täältä meltsistä ja ku lähettiin takas nii katottii et bussi menee vast 20 yli ja kello oli 10 vaille, nii mentiin kondiksee kuselle ja jäätii sinne jokski 10min chattailee ja mentii sit bussipysäkille, bussi ei ikinä tullukkaa ja lähettii sit kävelee meltsii, nesteen kohal bussi meni ohi ja kyl vitutti.. Käveltii sit vaa sinne ja kun päästiin takas nii juotiin lisää ja Tommy tuli sit takasin baarista ja hengailtii tääl vähä aikaa ja päätettii ottaa taksi Kondiksee (takas) juotii siel pari ja lähettii takas himaa taksil ja loppui ei sit voikkaa muistaa :D jotai pätkii vaa, mut oli kivaa! Nyt onki sit olotki semmoset et... ja pitäs muuttooki tehä :D

How to fix a brokenheart when you don't have the tools for it?

Ajattele jos voisit säilyttää ikuisesti sen hetken kun tapaat jonkun ihanan ihmisen ja se vie jalat sun altas tai saat vihdoin kosketuksen ihastukseltasi? Jokasella varmaan on se tunne joskus elämässä ollut. Jos ei, ootte onnellisii.. Koska kun se loppuu, jäljelle jää vaan tyhjä tassu vailla vastarakkautta ja kysymykset vailla vastauksia. Teinkö jotain väärin? Olenko sittenkin hänen mielestään ruma? Olenko kyllästyttävä? Mikä sai hänet hylkäämään minut? Miksei hän enää koske minua samalla tavalla? Mikä on muuttunut? Kysymukset jatkuu aina vaan päässäsi etkä saa niihin koskaan vastausta, jos vaan olet tarpeeksi rohkea, uskallat kysyä asiasta... mutta onko vastaus sen arvonen? Pahin asia on ettet saa niitä kysymyksiä pois päästäsi, et pysty olla ajattelematta asiaa, varsinkaan jos asut sen kyseisen henkilön kanssa yhdessä. Entä jos se kyseinen ihminen on puhunut jopa kihloista, rakastumisesta, yhteenmuuttamisesta? Alkoholin vaikutuksen alaisena? Mikä tekee näistä asioista niin kauheita selvinpäin? Miksi edes välität? Koska olet rakastunut... tai rakastumassa. Mikä neuvoksi? En osaa vastata, varmaan Houdinikaan ei olis selvinny tästä lukosta, Einsteinilla ei löytyisi kaavaketta eikä Sherlockilla edes johtolankaa. Miksi juuri rakkaus on se maailman vaikein asia? Jos joku keskii siihen järkeenkäyvän vastauksen saa luvan tulla kertomaan mullekkin.

-Sara-

The door open or closed?

Tää menee kaikille, siis ihan kaikille. Niille ketkä ei mua tunne, tietää mut, tuntee mut, tuntee mut todella hyvin, on rakastanut mua, rakastaa mua, vihannut mua tai vihaa mua. Olen silti vielä täällä vaikkakin tällä hetkellä aika heikossa mielentilassa. Jos olen joskus puhunut teistä pahaa, olen ollut huonossa mielentilassa itseni kanssa eikä se ole ollut henkilökohtasta, jos olen valehdellut teille olen joko koittanut saada itseäni parempaan valoon, halunnut tehdä itsestäni mielenkiintoisemman tai koittanut onkia myötätuntoa tai sääliä, jos olen joskus pettänyt luottamuksesi niin olen ollut itsekäs ja ajatellut vain itseäni, kaikille ex-poikaystävilleni, jos olen satuttanut teitä millään tavalla olen siitä pahoillani ja saan kärsiä siitä vielä tänäkin päivänä, uskokaa pois. Mutta teille ketkä olette mua satuttanut, te olette tehneet minusta sen mikä tänä päivänä olen ja teille annan anteeksi jos todella kadutte tekojanne. Alamäkeni alkoi pikku hiljaa jo vuonna 2007 loppu puolella, kaikki näytti olevan hyvin, kasin keskiarvo ekassa jaksossa myllypuron kymppiluokalla, en muista missä vaiheessa mutta sillon huomasin kuinka jätkät todella osaavat sekottaa pääni. En syytä ketään omista tekemistä valinnoista, jätin kuitenkin pikku hiljaa menemättä meidän TOT -jaksolle, jossa oltiin ammattikoulussa 4 viikkoa. Lopulta kun se jakso loppui, piti palata takasin normaalikouluun jota olin odottanut koko ajan ja hoin itselleni että menen sitten sinne kun se taas alkaa mutta mitäs tottumuksesta teetkään? jätin taas menemättä, viikkoja kulu ja ainut mistä välitin oli kavereiden kanssa hengailu ja ryyppääminen. Kummiskin yksi ilta muutti kaiken, äiti halus mut kotiin ja en tullut vaan päätin tyhmänä olla karkuteillä, tietenkin samana pahaisena iltana nimeltä mainitsemattomat ihmiset saivat mut houkuteltua autoon yöpaikan tiedossa mutta jouduinki lentokentälle ja kone suoraan lappiin faijan luokse. Oleskelin siellä kiltisti sen puolisen vuotta ja muutettiin faijan kanssa takasin Helsinkiin, mä sain muuttaa takas äitin luokse ja faija muutti sen muijan luokse munkkivuoreen. Kaikki näytti menevän hyvin, jossain vaiheessa taas alkoi juna luisuu raiteilta. En enää vienyt koiraa ulos, ryyppäsin koko ajan (tietty kun oli kesä) en ollut kotona varmaan koko kesänä ja melkeen missasin oman siskon rippijuhlat. Sitten taas mokasin ja seuraava etappi olikin tutka, siellä taas rauhotuin jokski aikaa mut tuli taas otettua hatkoja ja uhmattiin saapumisaikoja. Tutkalta päästyäni olin taas hetken aikaa rauhassa, varmaan vaan sen takia kun seurustelin. No sitten jätin sen peace of shitin kesän alkupaloilla niin aloin taas sekoilemaan ja ryyppäämään, missasin oman siskon 9.luokan päättärit, kyllä.. vieläkin kirpasee koko ajatus. No sinä kesänä myös aloin seurustelemaan ja taas rauhotuin semmoseks 7-8 kuukaudeks, kunnes alotin yksityisen kampaamokoulun ja taas aloin sosioloimaan ihmisten kanssa vähän paremmin ja aloin taas sekoilemaan ja ryyppäämään ja jätin käymättä kouluu, viimenen pisara tossa oli se kun matkustin ilman rihman kiertämää Vaasaan. Siis mulla oli vaatteet mutta ei rahaa ollenkaan eikä mitään vaihtovaatteita. Siellä olin kuukauden ja viikon ajan ja kun tulin takas niin se kesä meni kyllä aika hiljalleen, onneks. Olin sillon myös raskaana, olin tullut raskaaksi ennen Vaasan reissua ja kun menin tekemään aborttia olin jo melkein 12 viikolla. Abortti oli varmaan yksi maailman vaikeimmista asioista mulle. Ei tunteellisesti joka oli ihme, vaan fyysisesti. Rakastuin myös sinä kesänä, epäonnistuneesti kaikkeni tehtyäni mikään ei auttanut saamaan vasta rakkautta. Kyl se vähän masensi, mut oon mä jo siitä päässy yli. Seurustelin sit taas elokuun vaihteella yhen exän kanssa jokusen pari kuukautta, mut sekin meni puihin kun aloin taas tutustuu uusiin ihmisiin (joka ei tietenkään oo niitten ihmisten syy) aloin taas ryyppää, sekoilee, pettämään, luottamuksia ja kaikkee muutakin. Iso joukko ihmisiä alkokin sitten vihaamaan mua, syystä joka on vieläkin tuntematon. Vuoden lopusta alotin metallica pajalla ja elämä näytti taas luistavan, tutustuin uusiin ihmisiin, yhteen tiettyyn varsinkin jonka kautta sitten aloin hengaamaan suutarilassa. Aloin seurustelemaan jokski aikaa ja sekin loppu aika nopeesti lyhyeen, koska ihastuin toiseen ihmiseen joka oli kyllä varattu ja tyttöystävä odotti lasta. Tämä tietty ihminen ilmesty yllättäin yhtiin kemuihin muijansa kanssa ja kun sen muija lähti jossain vaiheessa himaan niin tottakai jotain meijän välillä sillon tapahtu. Sitä samaa jatku sit aina välillä. Olin tyhmänä menny päättömästi rakastumaan siihen ihmiseen, josta ei seurannu muuta kun sydänsuruja ja kyyneliä. Ja taas alko sitten ryyppääminen astuu kuvioihin ja kesän tullessa ryyppäämisen määrä kasvo ja mitään hyvää ei kyllä jääny siitä kesästä käteen. Loppujen lopuks olin mokannu kaikki asiat niin pahasti et oli pakko muuttaa ja alottaa alusta muualla ja päädyin sillon Ruotsiin faijan luokse, jossa luulin et kaikki olis ollu jotenki paremmin. Kyllähän ne aluks menikin ennen kun tein tuttavuutta mun lähibaariin johon mun tie vei sitten joka viikonloppu ja faijan kans meni sukset ristiin koko ajan. Yhessä vaiheessa meni oikeesti niin huonosti etten halunnu mennä ees kotiin, oleskelin frendin luona monesti viikkojakin. Tulin takas suomeen ja päätin tänne jäädä. Syitä en ehkä sano, mutta ainaki aluks ne oli päivän selvät. Nyt en enää tiiä, oon niin iso tunnemylly tällä hetkellä etten tiiä miten päin mun pitäs olla. Oon koditon kulkuri vailla suuntaa. Oon sotkenu asiani niin pahasti etten tiiä voiko syvemmällä pohjaa olla. Ainut valonpilkku mikä näkyy tien päässä on se että pääsen onneks töihin kun oon saanu anniskelupassin ja työsuhdeasuntokin ois tiedossa. Mut tällä hetkellä mun pää on täynnä niin erinlaisia ajatuksia sekasin, välillä tuntuu et kaikki on aika hallinnassa ja välillä taas tuntuu et kukaan ei haluukkaan mua enää lähettyville vaan saa musta pahaa oloa. En oo mielestäni tehnyt mitään pahaa tai mitään väärin niin silti tuntuu etten osaa olla kellekkään mieliks. Turhauttavaa, ahdistavaa.. pohja.